Ikääntyminen ja osallisuus

Monissa muissa kulttuureissa vanhuksia arvostetaan ja kunnioitetaan mielestäni enemmän kuin Suomessa. Meillä ihannoidaan nuoruutta, tehokkuutta ja suorittamista. Elämänkokemus, iän tuoma viisaus ja ymmärrys eivät aina saa niille kuuluvaa arvostusta. Ikääntyneiden ja ikääntymisen arvostamiseen voi omalla toiminnallaan vaikuttaa meistä jokainen. Vanhempi voi vaikuttaa lasten asenteisiin kiinnittämällä huomiota, millä tavalla isovanhemmista ja ikääntyneistä puhutaan kotona. Myös vanhempien suhtautuminen omaan ikääntymiseen vaikuttaa lasten asenteisiin ikääntymistä kohtaan. Ikääntyneet isovanhemmat ja tuttavat voivat siirtää arvokasta tietoa oman suvun ja asuinpaikkakunnan historiasta tuleville sukupolville. Tieto entisaikojen elämästä auttaa nuoria arvostamaan nykyhetken mukavuuksia. Toisaalta aito pysähtyminen kuuntelemaan ikääntyneiden viisautta voi auttaa nuoria löytämään myös omaan elämään uusia arvoja. Voisiko esimerkiksi aito yhteys lähellä oleviin ihmisiin nousta tärkeämmäksi kuin jatkuva läsnäolo sosiaalisessa mediassa.

Jos ikääntymistä arvostettaisiin yleisesti enemmän, myös vanhustyön vetovoima lisääntyisi. Ikääntymisen arvostusta voidaan mielestäni lisätä päiväkodeissa, kouluissa ja oppilaitoksissa sekä yleisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ikääntyvät pitäisi nähdä yhteiskunnan arvokkaina ja kokeneina jäseninä, joilta me muut voimme oppia. Ikääntyneiden aktiivinen osallistuminen yhteiskunnan toimintaan on meidän kaikkien etu. Vanhuspalvelulaki vie varmasti asioita pikkuhiljaa oikeaan suuntaan. Myös monet poliitikot peräänkuuluttavat ikääntyvien arvostamista (Huovinen 2014) ja heidän oikeuttaan olla osallistujia ja toimijoita omien voimavarojensa mukaan. Pienin askelin ikääntyneiden ja ikääntymisen arvostusta yhteiskunnassa voidaan lisätä. Yhdessä vietetty aika voisi vähentää sukupolvien välistä kuilua ja ennakkoluuloja. Kaikilla ei ole omia isovanhempia elossa tai lähellä. Voisiko esimerkiksi kouluille ja päiväkoteihin järjestää enenevässä määrin lähellä asuvien ikääntyvien ruokailumahdollisuuksia? Tai voisiko päiväkoteja ja palvelutaloja rakentaa samaan pihapiiriin, jolloin eri sukupolvien ulkoilu yhdessä voisi olla mahdollista?

Kehityspsykologian mukaan vanhuus on psyykkisen kehityksen huipentuma. Kehitystehtävänä on oman minän eheyden löytäminen ja oman elämäntarinan muotoilu. Myös oman kuoleman kohtaamiseen valmistautuminen kuuluu vanhuuteen. Vanhuudessa kuten muissakin elämänvaiheissa ihmisellä on tarve kokea itsensä rakastavaksi ja rakastetuksi. Ihminen haluaa myös kokea itsensä tarpeelliseksi ja hyväksi. Viimeistään eläkkeelle jäätyään ihmisen kehityshaasteena on omien tavoitteiden toteuttaminen ja itsensä kehittäminen. Ikääntyvä voi elää hyvinkin aktiivista elämänvaihetta, sekä psyykkisesti, että henkisesti. Vihdoin on aikaa toteuttaa itselle tärkeitä asioita. Jos eläkkeelle jäädessä on paljon terveysongelmia tai suuria menetyksiä, tämä elämänvaihe voi olla ahdistavakin. Myöhemmin ikääntymisen edetessä ihminen joutuu kohtaamaan luopumisia ja menetyksiä. Läheisiä ihmisiä sairastuu tai menehtyy, kodista voi joutua luopumaan ja oma terveys heikkenee. Terveyden menettämisen myötä hoidon tarve ja riippuvuus muista ihmisistä lisääntyy. Myös oman kuoleman kohtaaminen ja käsittely tulee pohdittavaksi. (Nurmiranta 2011.)

Vanhuudessa olisi tärkeä löytää oman minän eheys. Ikääntyvä voi hyvin, jos hän hyväksyy oman eletyn elämän, hyvine ja huonoine puolineen. Vanhuus on oman elämän tilinteon aikaa ja toivottavaa olisi, että jokainen voisi tehdä sovun itsensä ja ympäristönsä kanssa. Sopu läheisten ihmisten kanssa ja yhteenkuuluvuuden tunne muiden kanssa luovat eheyttä elämään. Itsensä voi nähdä osana sukupolvien ketjua ja samalla hyväksyä oman elämänsä rajallisuuden. Kun hyväksyy oman elämänsä ja on sovussa ympäristönsä kanssa, lähestyvän kuoleman hyväksyminenkin on helpompaa. Aina oman elämän hyväksyminen ei ole helppoa, joskus kielteiset ja kipeät asiat voivat olla liian uhkaavia ja niiden käsittely voi aiheuttaa epätoivoa, kuolemanpelkoa ja muita psyykkisiä oireita. Ikääntyneiden kanssa työskentelevät työntekijät ovat tärkeässä asemassa vanhuksen kehitystehtävän tukemisessa. Ikääntynyttä voi tukea hänen oman elämäntarinan läpikäymisessä kuuntelemalla, muistelemalla ja elämänkaarityöskentelyn avulla. Työntekijän tehtävänä on mahdollistaa kuulluksi tuleminen ja muistelu, jos ikääntyvällä ei ole mahdollista tehdä sitä läheisten kanssa. (Nurmiranta 2011.) Tämä vaatii työntekijältä kykyä kuunnella ja olla läsnä. Työntekijöiden määrä palvelutaloissa ja hoiva-asumisen yksiköissä pitäisi mielestäni olla sellainen, että asukkailla olisi mahdollisuus myös tulla kuulluiksi ja kohdatuiksi. Aito mahdollisuus tehdä mielekkäästi ja laadukkaasti hoitotyötä, auttaisi myös henkilökuntaa jaksamaan työssään. Työn arvostus ja mahdollisuus tehdä oma työ hyvin lisäisi vanhustyön vetovoimaa.

Vahvaan vanhuuteen kuuluvat omien voimavarojen ja kykyjen käyttäminen, myönteinen näkemys itsestä, myönteinen asenne elämään ja mahdollisuus tulla kuulluksi. On tärkeää, että ikääntyvä voi olla oman elämänsä subjekti, eli mahdollisuus olla osallinen ja vaikuttaa oman elämän ja oman yhteisön päätöksiin on tärkeää. Pirjo Jouhela (2006) on määritellyt hyvän vanhuuden olevan aktiivista sopeutumista, rohkeutta kohdata vanhuuden kriisit menetyksineen, kipuineen ja sairauksineen sekä valmiutta ottaa vastaan apua, kun sitä tarvitsee.

Osallisuutta voidaan lisätä monella tavalla. Palvelutaloissa ja hoiva-asumisen yksiköissä ikääntyviä voidaan ottaa enemmän mukaan toiminnan suunnitteluun ja yhteiseen tekemiseen. Yhdessä voidaan esimerkiksi suunnitella ja koristella tiloja. Jokainen voisi osallistua omien voimiensa mukaan yhteiseen tekemiseen. Päiväkodissa lapset voitelevat itse leipänsä ja osallistuvat esimerkiksi joulupipareiden leipomiseen. Mielestäni tällaista arkista osallistumista voisi olla monessa ikääntyneiden asumispalveluiden yksiköissä enemmän. Ikääntyneiden asumispaikka pitäisi olla enemmän kodinomainen kuin laitosmainen, tämä pitäisi ottaa huomioon kaikessa suunnittelussa ja tekemisessä. Uskon, että tällainen yhdessä tekemisen malli toisi myös työntekijöille viihtyvyyttä ja mielekkyyttä työn tekemiseen

Kognitiivisten toimintojen sujuvuuden säilymiseksi on tärkeää tarjota oikeanlaista terveyden- ja sairaanhoitoa. Yhtä tärkeää hyvinvoinnin kannalta on myös mahdollistaa aktiivisuuden ylläpitäminen vanhuudessa. Sosiaalinen kanssakäyminen ja vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa ovat ihmisen perustarpeita iästä riippumatta. Vuorovaikutus on tärkeä tekijä psyykkisen hyvinvoinnin ja mielenterveyden säilymisen kannalta. Yksinäisyydestä ja vuorovaikutuksen puutteesta kärsivät erityisesti yksin asuvat ikääntyneet. (Nurmiranta 2011.) Tähän yksinäisyyden vähentämiseen voi meistä jokainen, jonka lähipiirissä yksinäisiä vanhuksia asuu, omalta osaltaan vaikuttaa. Kunnissa voidaan vähentää yksinäisyyttä varmistamalla jokaiselle yksin asuvalle ikääntyneelle mahdollisuus päästä halutessaan mukaan päivätoimintaan tai muuhun yhteiseen harrastustoimintaan.

Suomessa on paljon eri alojen osaajia työttömänä. Voisiko työttömille maksaa pientä lisäkorvausta, jos he tekisivät vapaaehtoistyön kaltaista työtä yksinäisten vanhusten parissa. Toiminta olisi vapaaehtoista ja työtön saisi itselleen mielekästä tekemistä. Esimerkiksi työtön ravintola-alan työntekijä voisi käydä ikääntyneen kanssa kaupassa ja valmistaa yhdessä ruokaa useiksi päiviksi. Työtön siivooja voisi käydä pesemässä ikääntyneen ikkunat ja jutella samalla ajankohtaisista asioista. Moni työtön voisi käydä lukemassa sanomalehtiä ja kirjoja yksinäisen kotona. Tarvetta olisi myös lenkkikaverille ja asiointiavulle. Näitä töitä tekevät monet vapaaehtoiset ilmaiseksi, mutta valitettavasti kaikille tarvitsijoille ei löydy omaa vapaaehtoista ystävää tai ulkoilukaveria. Uusia toimintamalleja kehittämällä voisivat kaikki osapuolet hyötyä. Jokainen meistä tarvitsee seuraa ja kokemuksen siitä, että on tarpeellinen.

- Anita

                                

Lähteet

Huovinen, S. 2014. Arvokas vanhuus on ihmisoikeus. Aina. Vanhustyön keskusliitto. Viitattu 1.8.2016. http://www.vtkl.fi/document/1/1414/bac3e26/Vanhustenviikon_lehti_2014.pdf

Jouhela, P. 2006. Missä on isäsi? Kuinka voi äitisi? Sukupolvet ikääntymisen muutoksissa. Helsinki: Kirjapaja.

Nurmiranta, H., Leppämäki, P. & Horppu, S. 2011. Kehityspsykologiaa lapsuudesta vanhuuteen. Helsinki: Kirjapaja.